Amanda Aurinkoinen on noussut reippaana kauniiseen aamuun. Hänellä on niin virkistynyt olo että!

Vapailla Amanda puuhasteli kovasti pihallaan ja sai kukkalaatikotkin kukkimaan ikkunoidensa alle. Pienellä keijupölyn sirottelulla katto alkoi sammaloitua silmissä.

"Sammaleinen katto on kodikas ja tekee mökistäni arvokkaan, iäkkään oloisen," tuumaili keiju.

Tosin vapaapäivänään keiju on jo ovella kassi käsivarrellaan. Hänellä on tapana poiketa putiikkiinsa joka päivä tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Vaikka mikä ei olisi kunnossa? Liljojen Laaksossa asuu niin vähän väkeä, että kaikki tuntevat toisensa. Varkauksia ei tapahdu. Silti. Amanda kävelee liikkeelleen. Hän myös nauttii pyöriä hiljaisessa putiikissa. Pohtia, suunnitella, vaellella tavaroita kosketellen. Ideoita tältä keijulta ei kyllä puutu!

Kun Amanda saapui liikkeelleen, hän ei pitkään saanutkaan olla rauhassa. Hän ehti avata konvehtirasian ja radion, kun joku kolusi ovella.

"Mutta Aleksi! Miten sinä nyt jo olet jalkeilla!"

"Amanda rakas. Tulin vain pyytämään, että katsoisit Gertin perään, pitäisit hänestä huolta, jos siltä näyttää."

"Mitä ihmettä? En nyt ymmärrä. Minne sinä olet menossa?"

"Voih, Amanda. On tapahtunut kauheita, mullistavia asioita! En voi puhua niistä enempää, mutta minä lähden pois. Ihan vain vähäksi aikaa. Minun on saatava ajatella ja Gertin, ennen kaikkea, on nyt saatava miettiä asioita rauhassa."

"Ei kai kukaan ole kuollut? Onhan Gert kunnossa?"

"Ei mitään sellaista. Luurangot ne vain tanssivat Gertin kaapeissa. Muuta en voin nyt sanoa. Olen pahoillani. Mutta olen aivan rikki, revitty, pettynyt..."

"Minä todella toivon, että asiat vielä selviävät."

"Niin minäkin, Amanda. Niin minäkin." Aleksi niiskahti. Hänen sydämensä pamppaili, keho taisteli itkua vastaan. "Anteeksi, minun on nyt mentävä." Aleksi nosti matkalaukkunsa ja lähti.

Amanda istui divaanilla kerrassaan hämmentyneenä. Mitä ihmettä on voinut tapahtua? Aleksi ja Gert vaikuttivat niin täydelliseltä parilta! Musiikki soljui hiljentyneessä kaupassa.

Yläkerrassa seisoi Gert ja katsoi rakkaimpansa etääntyvän hahmon perään. Kyyneleet valuivat karhun poskia pitkin ja hän mietti palautuuko elämä enää koskaan ennalleen.