Eräänä synkeän harmaana päivänä Sini Kello käveli Ruusulan ohi mietteisiinsä vaipuneena. Salaisuudet kalvoivat hänen mieltään, vastaamattomat kysymykset tekivät olon tukalaksi. Sini vilkaisi eteensä kuultuaan ääniä ja pysähtyi niille sijoilleen. Hän ei voinut uskoa silmiään! Ruusulan herttaisen rouvan kanssa jutteli perin tuttu hahmo.

Miten se on mahdollista, hämmästeli Sini. Hänen vuokraisäntänsä sekä nykyään myös rakastajansa Lukki, kyläläisten luulon mukaan pelkkä ystävällinen haamu, seisoi keskellä ei niin kirkasta päivää jutellen kyläläisen kanssa! Niin kuin hän oli vannottanut Siniä, ettei tämä saisi koskaan paljastaa Lukin salaisuutta kenellekään. Oli parempi, että häntä luultiin vain haamuksi. Sini ei tosin tiennyt miksi näin. Lukin talossa oli jotakin pielessä ja Lukissa itsessään jotakin perin omistuista.

Ruusulan rouva oli, kuin aaveen nähnyt ja vaikutti kovin hermostuneelta.  Hän näytti pahoittelevan jotakin ja pudistelevan päätään.

Pian Lukki jatkoi matkaa kiiteltyään ystävällisesti hämmentynyttä rouvaa. Sinille tuli kiire. Hän juoksi Lukin kiinni ja tarttui tätä hihasta. Hänen oli saatava tietää mitä tämä nyt puuhasi! Sini oli sentään joutunut salaamaan kaiken rakkailta sukulaiskeijuiltaan ja elämään valheessa!

Rouva Ruusulan sydän väpätti ja yllättyneenä hän katsoi ohitseen viuhahtavaa hahmoa. Miten ihmeessä Sini saattoi liittyä tuohon henkilöön, kummasteli järkyttynyt rouva. Menneen juorut, epäilykset ja kauheat tapahtumat vyöryivät naisen mieleen. Kenelle hän pääsisi kertomaan kohtaamisestaan? Rouva päätti piipahtaa Kisuleilla.

"Lukki! Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" Sini puuskahti. Lukki kääntyi yllättyneenä kukkaiskeijun puoleen. Hän katsoi keijua hämmästyneenä. Sini tuijotti tiukasti Lukin silmiin, mutta jokin oli pielessä.

"Lukki? En minä ole Lukki. Olen Hämy. Lukki on kaksoisveljeni. Tunnetko sinä hänet?"

Sini hämmentyi entisestään.

"Onko Lukilla veli, kaksoisveli? En ole tiennytkään... Olen pahoillani. Kyllä, tunnen Lukin, erittäin hyvin."

"Voi miten olen iloinen ja helpottunut," riemastui Hämy. Sini huomasi Hämyssä lempeyttä ja tasaisuutta, joka Lukista puuttui.

"Olen jo joitakin päiviä täällä kierrellyt ja koettanut löytää jonkun, joka tietäisi mitä veljelleni on tapahtunut. Kyläläiset uskovat hänen asuvan kotitalossamme vain haamuna, kirottuna sieluna. Kukaan ei ole nähnyt häntä sitten sen... Noh, sinä varmaan olet kuullutkin kaiken. " Hämy hymyili surumielisesti ja kiusaantuneesti. Sini hämmentyi, eikä tiennyt mitä vastata. Hänellä ei ollut käsitystä mistä Hämy puhui.

"Voisinko tavata veljeni? Onko se mitenkään mahdollista?" Hämyn katse oli viiltävän epätoivoinen.

"Totta kai! Tule kotitaloosi tänä iltana. Odotamme sinua innolla Lukin kanssa." Sini päätti samantien mennä kotiin ja kiskoa kaiken ulos Lukista. Nyt häminkäinen saisi kohdata menneen, jota niin piilottelee.

"Voinko tuoda uuden ystäväni mukaan, henkiseksi tuekseni?"

"Tietenkin. Tulkaa klo 18. Oli hienoa tavata sinut Hämy."

"Niin sinutkin. Anteeksi, en tiedä kuka olet? Olet selvästikin kukkaiskeiju. Et kai satu olemaan Sini?"

"Olen! Miten sinä sen tiedät?" Kysymys jäi ilmaan, kun Hämy hymyili vinosti ja katosi. Miten merkillinen tapaaminen. Sinin jalatkin tutisivat. Oli totuuden aika.

Muutaman tunnin kuluttua Lukin ja Hämyn kotimökissä tuoksui... hmmm... Peräti mielenkiintoiselta. Sini oli tehnyt hienoimmat herkut mitä vain tiesi Lukin arvostavan. Sini itse oli järkyttynyt siitä mihin kaikkeen tuon häminkäisen vuoksi olikaan suostunut. Hän oli valmistanut myrkkyboolin uuttamalla vaskitsan nahkaa, kyyn myrkkyä, lisännyt ripauksen kuivattua rantahämähäkkiä, aimo lorauksen lepakon verta ja ties mitä kaikkea kummallista Lukin ohjeiden mukaan. Sini ei edes kysynyt mistä kaikki kellarin omituisuudet olivat peräisin koristellessaan boolin ja salaatin silmämunilla. Voileipäkakussa oli paljon Sinillekin mieluisia aineksia, mutta mätäkala ja kiemurtelevat toukat eivät kuulu niihin.  Hedelmätkin maistuivat ainoastaan mätinä Lukille ja välillä hän rouskutti etovan tuoksuisia sormia! Kenenköhän nekin mahtoivat olla? Sini päätti olla pohtimatta asiaa enempää.

Lukki oli murtunut kuultuaan Sinin uutiset Hämystä. Lukki itki katkeraa sappea. Kyynelten lomasta hän antoi ohjeita Sinille tarjottaviin. Tosin Sinin kysymyksiin ei ollut herunut vielä vastauksia. Lukki vain sopersi, miten kaikki nyt paljastuisi.

Sini huokaisi ja pohti astioita. Se kaikki tuntui vain niin ulkokultaiselta ja pinnalliselta, kun sydäntä poltti, aivan karrelle asti. Mitä ihmettä Lukki salaa? Kestääkö Sini kuulla sen?

Mädät omenat leijuttivat löyhkäänsä puuhellan reunalla.

"Lukki rakas. Sinun on nyt kerrottava minulle salaisuutesi. Hämy luuli, että minä tietäisin! Enkä minä tiedä mistään mitään. Ole kiltti, nyt on aika viimein kertoa." Sinin ääni oli tiukka, mutta ystävällinen.

"Sinä jätät minut heti! Inhoat ja kammoat! En voi kertoa! Olet parasta mitä minun surkeassa elämässäni on koskaan tapahtunut. Jos sinä lähdet, ei minulla ole mitään!" Lukki katsoi Siniä syvälle silmiin, epätoivoisena.

"Mieti miten paljon olen jo valehdellut ja salannut puolestasi, tietämättä edes minkä tähden. Rakastan sinua Lukki! Koko omituista sinua!"

Lukki oli tovin hiljaa, katseli myrkkyboolin uumeniin. Viimein hän sulki silmänsä ja huokaisi syvään.

"Hyvin kauan sitten tässä samaisessa talossa asui perhe. Ei mikään onnellinen kiiltokuvaperhe. Lapsia oli kolme: kaksoisveljekset ja pieni tyttö. Vanhemmat olivat pakotettu yhteen sukukiistojen sopimiseksi ja he vihasivat toisiaan. Isä pieksi äitiä pienimmästäkin syystä eivätkä lapsetkaan säästyneet isän raivolta. Isä lähti välillä pitkille matkoille ja saavuttuaan takaisin, hän lukittautui painavien säkkien kera kellariin. Sieltä kuului kummia, kamalia ääniä. Äiti koetti peittää äänet lastensa korvilta laulamalla, lukemalla satuja, mutta äidin pelot, kauhu ja huoli tulvivat joka huokosesta ja kiipesivät, kuin pienten hämähäkkien ameija lasten ihoille ja korvista sisään. Lopulta äiti ja lapset olivat pelokkaita, kotiin piiloutuneita olentoja. Koko kylä juoruili, epäili, mutta kukaan ei uskaltanut ottaa selvää ja tarjota apuaan, tehdä loppua koko kamalasta teatterista. Kun naapurikylästä katosi pari asukasta, perheen ikkunoita rikottiin. Isä raivosi, pahoinpiteli perhettään ja rikkoi huonekaluja. Välillä oli rauhallistakin, eteenkin jos isä oli pitkään poissa. Vuodet vierivät. Äiti lähetti pojat kouluun toiseen kylään, toivoen, etteivät juorut olisi kantautuneet sinne asti. Mitä vielä! Juoruilut alkoivat pian. Veljekset olivat outoja, säikkyjä ja vielä identtisiä. Eräällä lomalla veljeksien saavuttuaan kotiin, he tapasivat kalman kalpean äidin ja sisaren. He olivat nälissään ja isä oli pitänyt heitä kellariin lukittuina monta viikkoa. He olivat nähneet siellä kauhuja, jotka olivat lähes mykistäneet heidät. Isä pysyi koko loman poissa. Seuraavalla lomalla veljekset saapuivat taloon, jossa istui isä verissä päin. Isä vain nauroi, kun veljekset kyselivät äitinsä ja sisarensa perään. Voimaintunnossaan isä uskoi alistaneensa veljekset, mutta ei tiennyt, että koulumaailma oli opettanut veljekset pärjäämään. Kirves heilui, muttei isän kädessä. Ei enää, ei koskaan..." Talossa oli hiljaista, kuin haudassa. Sini kuunteli Lukin tarinaa lamaantuneena. He molemmat hypähtivät ilmaan, kun ovelta kuului koputus. Lukki jäi pöydän ääreen musertuneena muistoistaan, Sini säntäsi ovelle, pakoon kuulemaansa.

Sini ei enää jaksanut yllättyä, kun ovella Hämyn rinnalla, seisoi Orvokki Aurinkoinen. Itseasiassa näky lohdutti. Sini johdatti vieraat keittiöön, jossa vuosikymmenten erottamat veljekset säntäsivät toistensa kaulaan. Heitä yhdisti niin suuret asiat ja voimat, että koko talo tuntui värähtävän veljesten tunteiden pauhusta. Sini ja Orvokki seisoivat vain ääneti taustalla pitäen toisiaan kädestä.

Lukki rutisti tiukasti rakasta veljeään. Pinnalla oli yhteenkuuluvuus, vaikka Hämyn paluu olikin repinyt kaikki haavat auki. Vain he kaksi ymmärsivät toisiaan.

Lukin koira nimeltään Luunkerääjä nuuski nurkassa jotakin piittaamatta tapaamisesta huoneessa.

Luurangot olivat astuneet ulos kaapeista.