Kiitos Anja, Maaru, Anneve, Pirre ja Jatta edelliseen kirjoitukseeni kommentoismisesta! Kaikki ilahduttivat kovasti!

Kiva, että olet löytänyt blogini pariin, Anja, ja toivottavasti viihdyt Liljojen Laakson tarinoissa sekä omien jorinoideni seurassa jatkossakin.

Anneve, hienoa löytää hengenheimolainen. Tosin tämä pohdiskeleva luonteenlaatu tuo mukanaan monenlaisia ongelmia, kun joillakin on tapana elää sen kummemmin miettimättä, jolloin tällainen pohdiskelija voi ärsyttää... Mutta pidetään kiinni itsestämme, näin sitä huomaa parhaiten myös elämän onnen hetket ja saa niistä paljon irti. Iloa sinunkin vuoteesi. Toivotaan todella, että seesteisyys olisi läsnä.

Pirre, minunkaan lähistöllä ei ole nukkisteluun taipuvaisia ihmisiä ja netti onkin ollut oiva väline löytää ystäviä, jotka ymmärtävät pipertelyä ja lapsenmielisyyttä. Antoisia hetkiä vuoteesi mineilyn ja ystävyyden saralla, sekä toki muutenkin.

Kokemukset tuovat todella syvyyttä ja perspektiiviä asioiden ymmärtämiseen, viisautta, kuten Jatta kirjoitti. Kerran särkynyt astia on kuitenkin aina säröllä, vaikka kuinka taidokkaasti korjaisi liimalla. Se särö tuokin elämään paljon ja lisää inhimillisyyttä ja empatiaa. Olen iloinen, että meidän Lumi Lady ilahdutti sinua! Hurmaavaa vuotta sinulle! Kaikkea hauskaa ja ehtymätöntä inspiraatiota teille kaikille!

Jotta ei blogini vallan vajoaisi ihmismielen syvyyksiin ja pahasti pois varsinaisilta uriltaan, on aika palata katsastamaan Liljojen Laakson elämää.

Liljojen Laaksossa aika on hiukan erilainen käsite, kuin täällä meillä. Tämän kertainen tarinamme vie meidät tutustumaan vihdoinkin herkkien vaunujen omistajaan (postaus lokakuulta) ja Gert saa kokea elämänsä yllätyksen.

Eräänä kauniina päivänä muuan Hertta oli vierailulla Kisuleilla. Hän oli juuri poistunut Kisuleiden hurmaavasta kodista ja vilkkaasta perheidyllistä pienen Kerttu-tyttärensä kanssa, kun kulman takaa asteli Gert. Gert ja Aleksi ovat jo tovin asuneet kodissaan Amandan sisutusliikkeen yläpuolella. Kerttu juoksenteli ja Hertta työnsi tyttärensä lempi lelun Pinkki-nallen vaunuja. Kun Hertta näki Gertin, hänen sydämensä tuntui pysähtyvän ja jäi Gertiltäkin pari lyöntiä väliin.

"Gert! Mitä ihmettä?"

"Hertta! Mitä sinä täällä teet?"

"Kyläilin ystävieni luona, mutta miten sinä voit olla täällä? Ikuinen kaupunkikarhu!"

"Minä asun täällä.Voi jestas Hertta! Mitä siitä on, neljäkö vuotta jo?" Gert katseli Hertan kasvoja ja hän muisti, kaiken.

"Kyllä vain... Kuulin, että tapasit sitten Aleksin."

"Niin, asumme yhdessä. Entä tuo pikku tyttö? Kaitsetko yhä lapsia?"

"Ah, ei, ei. Hän on Kerttu, tyttäreni." Hertan hersyvä nauru ja yllättäen tuikkivat silmät saivat Gertin hengästymään. Iloa kesti vain hetken ja Hertan silmät ja ilme vakavoituivat, otsa hiukan kurtistui. Näkyikö poskien karvojen alla punastumista?

"Ai, tämäpä yllätys... Kerttu... Ja minkä ikäinen hän on?"

"Tuota, siinä 3-vuotias, vähän reilu..." Hertan ääni hiipui ja hänen sydämensä takoi niin, että hän pelkäsi Gertin kuulevan sen. Mitä vielä! Gertin omassa päässä humisi niin, että näkökin meinasi mennä.

Kerttu juoksi nalle kainalossaan Gertin luo.

"Minä olen Kerttu!"

"No hei Kerttu! Minä olen äitisi ystävä Gert. Onpa sinulla sievä nalle..." Sen enempää Hertta ei kuullut, kun hän vain katsoi tytärtään ja tämän isää. Miten luottavaisesti Kerttu karhua katsoi ja Gertin kasvojen lämpöinen hehku. Kuin molemmat tuntisivat sen, että kuuluvat yhteen... Jos hän olisi heti aikioinaan kertonut, olisivatko he nyt perhe? Hertta ravisteli päätään ja irroitautui tiukasti esiin pyrkivistä haavekuvista.

"Kerttu-kulta. Meidän täytyy nyt jatkaa matkaa. On vielä pitkä matka kotiin ja pian menee viimeinen linja-auto. Sano Gertille hei hei."

"Hei hei Gert!" Kerttu lähti hypähtelemään iloisesti pois isänsä luota. Hertan sydäntä kouristi. Hän ei uskonut heidän koskaan enää tapaavan Gertin kanssa ja nyt niin vain oli käynyt. Mitähän tästä vielä seuraisi? Gert katsoi niin haikeasti ja kysyvästi Herttaa, mutta Hertta väisti katsetta.

"Oli mukava tavata sinut Gert. Kaikkea hyvää ja terveisiä Aleksille. " Hertta lähti ennen kuin tekisi mitään typerää. Gert jäi hetkeksi paikalleen myksityneenä, ajatusten risteillessä päässään vinhasti.

Viimein Gert lähti jatkamaan matkaa ja saavuttuaan puistoon, hän istahti penkille. Totuus mykisti. Hän oli pienen tytön isä.