Niin on blogi seisonut, kun elämä on ollut täynnä kaikenlaista, pientä ja suurempaa. On juhlittu veljenpojan ensimmäisiä syntymäpäiviä, kilistelty suloisen parin kihlajaisia, rämmitty metsissä, tukiperheilty, retkeilty meren rannalla yms.

Tein lahjan pikkusankarille. On niin vaikea miettiä lahjaa lapselle, jolle itse lahjapaperi ja -nauha ovat jo huippu juttuja. Turhaa lapsia on hukuttaa leluihin jo ennen aikojaan ja muutenkin mielikuvitukselle tulisi jättää tilaa. Päivänsankari selvästi nautti eniten saamastaan huomiosta ja tuttujen ihmisten läheisyydestä (vaikka myönnettäköön, että huippu juttu oli myös isovanhemmilta saatu päältä ajettava ja takaa isoveljen työnnettävä auto).

Tänä päivänä näyttää siltä, että lapset hukutetaan lelupaljouteen, eikä mikään merkitse mitään. Itse leluja vain juhlapäivinä saaneena varjelin rakkaita aarteitani. Oli jännittävää toivoa lahjaa ja odottaa sitä ihanaa Barbia tai mitä milloinkin. Samalla oppi, etteivät lelut kasva puussa. Tärkeitä olivat myös ne, jotka joku oli vartavasten tehnyt. Ehkä tuokin väsäämäni kisutyyny saa seurata pikku herran monet vaiheet, välillä pientä korjausta kaivaten.

Pyrin mahdollisuuksien mukaan antamaan lahjaksi aikaa. On mukavaa viedä ystävä/sukulainen elokuviin, käydä syömässä yhdessä, taidenäyttelyssä tms. Sitä harjoitan tukiperheenä neidin kanssa; ajan antamista. Kun hän viimeksi oli meillä, hän jaksoi kiitellä, miten mahtava päivä hänellä oli! Retkeilimme vanhempieni ja veljenpojan kanssa meren äärellä ja grillasimme. Neiti leikki pikkupojan kanssa, seurasi koirien touhuja, juteli sukulaisuussuhteista vanhempieni kanssa ja söi grilliherkuja. Sulattelimme samoilemalla rantakallioilla.  Retken jälkeen neiti tapasi vanhempieni luona lisää sukuani ja näki minusta kuvia pienenä. Sekin oli tärkeää hänelle.

 

Pienikin ajan antaminen voi olla saajalleen ikuisuus ja ikimuistoinen hetki.

Leppoisaa viikonloppua ja tärkeitä, pieniä arjen hetkiä.