Kirjoitin keväällä meneväni minulle rakkaan tyttösen konfirmaatioon. Tuon neidon persoonaa värittää autismi. Olen työskennellyt aikoinaan avustajana hänen luokassaan ja välillemme muodostui nopeasti side. Tahdoin olla enemmän tytön elämässä ja olla avuksi myös hänen perheelleen. Pohdimme silloisen puolison kanssa vuoden päivät olisiko meistä tukiperheeksi ja uskaltaisinko nostaa asian esiin neidin perheen kanssa.

Kuulun siihen naisporukkaan, joa ei tahdo omia lapsia. Se ei tarkoita, että vihaisin lapsia. Minulla vain on aika synkkä kuva ihmisyydestä ja tulevaisuudesta, eikä ole koskaan biologisen kellon viisari värähänyt. Olen laiska ja mukavuuden haluinen. On ihmisiä, joiden kanssa kemiat kohtaavat ja ihmisiä, joiden kanssa ei, oli sitten kyse vauvasta tai vaarista. Tahdoin kuitenkin ymmärtää lapsiperheen arkea edes jossakin määrin ja ajattelin tukiperheenä toimimisen olevan siinä avuksi.

Asiaa jahkittuamme, päätimme kysyä. Ei ota, jos ei annakaan ja mikään ei ole ikuisesti sitovaa, jos homma ei toimikaan. Perhekin mietti asiaa hyvän tovin. Neiti tuli äitinsä kanssa meillä käymään ja siitä se sitten lähtikin. Niin hupsu sitä oli ajatuksineen; miten minä voisin olla avuksi jne. Pah! Tyttö tuli ja mullisti kaiken! Yht´äkkiä piti huomioida lapsi, keksiä mukavaa, kehittävää tekemistä, karkoittaa koti-ikävä, valmistaa säännöllisesti, monipuolista ruokaa, saada lapsi viihtymään jne. Alkuun tyttö tuli meille vain yhdeksi yöksi kuukaudessa. Kun löytyi hyvä rytmi ja kaikki alkoi pyöriä, hän alkoi viihtyä meillä kaksi yötä kuukaudessa.

Oli hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Tyttö ei meitä säästellyt, eikä vierastanut. Kyllä sitä jalkaa poljettiin missä vain. Välillä kiljuttiin talon portailla, kun kaksi pientä lelua oli kadonnut ja niitä oli etsitty kissojen ja koirien kanssa. Lopulta löytyivät nukkumaan mennessä tyynyn sisältä. Elokuvissa käydessämme tai ruokaillessamme ravintolassa, ihmiset olettivat tytön olevan meidän lapsemme. Sain kokea millaista on ulkoa päin tuleva ennakkoluulo erilaista ihmistä kohtaan. Pääasiassa jäi paljon hyviä muistoja ja ilokseni sain konfirmaatiopäivänä nähdä, tuntea ja kuulla, että myös neidillä on jäänyt hyvät muistot tuosta kolmesta vuodesta.

Noina elämän makuisina viikonloppuina opin paljon. Se mitä annetavaa minulla oli tytölle, kutistui pisaraksi meressä, kun sain itse niin paljon. Opin itsestäni, elämästä ja myös siitä lapsiperheen arjesta, iloineen ja suruineen. Sain vahvistusta sille, etten tahdo omia lapsia. Minusta ei vain ole elämään 7/24 lapsen/lasten kanssa. Samalla sain nähdä, kuinka paljon menetän. Ihanimpia hetkiä oli ne kiireettömät aamut, jolloin hiekkaisen suolaisen tuoksuinen, uninen tyttö hiipi sängyn luo, raotin peittoa ja hän kiehnäsi kainalooni ja nukahti uudestaan lämmin keho minua vasten.

Tukiperheenä toimiminen hiipui, kun lähdin opiskelemaan. Myös tytön perheelle tuli uusia kuvioita, eikä sopivia viikonloppuja enää meinannut löytyä. Viimein, kun asioiden piti tasaantua, minun elämäni joutui mullistukseen avioeron myötä. Niin pääsi vierimään 4 vuotta poissa tytön elämästä.

Kun siunasin tyttöä konfirmaatiossa, oivalsin miten paljon olen menettänyt 4 vuodessa. Pieni tyttö on kasvanut nuoreksi naiseksi. Minussa heräsi suunnaton haikeus ja suojeluvaisto. Onneksi kaikkea ei ollut menetetty. Jotkin asiat tuntuivat hautuneen ja kypsyneen.

Nykyinen puolisoni sanoi suhteemme alkuaikoina, kun kerroin tukiperheajoista, ettei hän koskaan suostuisi "leikkimään perhettä" jne. Onneksi hän on viisas, sydämellinen mies ja oivalsi, mitä tukiperhe toiminta oikeasti on ja miten tärkeä tuo tyttönen on minulle. Kun tänä kesänä minulle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa tukiperheenä, oli puolisoni heti valmis yrittämään. Nyt tuo neitonen on käynyt meillä kahtena viikonloppuna yhden yön. Olen kiitollinen siitä, että saan olla jälleen hänen elämässään ja sain hänet takaisin elämääni rikastamaan ja nyt voimme kokea yhdessä ihan uusia asioita, kun ikääkin on hänellä enemmän. Hän tulee ihanasti toimeen niin mieheni, kuin eläintemme kanssa ja ne eläimet, jotka olivat jo tytön aikaisempana tukiperhe aikana, tervehtivät tyttöä ilolla ja päin vastoin!

Aika yhdessä on mukavaa ja san itsestänikin enemmän irti. Kävimme katsomassa Loviisassa Egypti-näyttelyn. Sen esitettä tyttö kuvassa katselee sieltä saatu, komea kynä kädessään.

Uskon, että elämä opettaa meille ne tärkeät asiat, joita meidän kuuluu elämän aikana käydä läpi, jos vain otamme oppimahdollisuuden vastaan. Tämän tytön ja veljenpojan kautta saan elää tunteita, toki lievempinä, joita vanhemmuuden kautta kokee.  Voin ymmärtää monia asioita paremmin ja opin itsestäni ja omasta suvustani huikeasti lisää. Sitä eniten pelkäsin; että jään polkemaan paikalleni, kun en tahdo lapsia minua kasvattamaan ja haastamaan, mutta kyllä elämä on tuonut eteeni niin lapsia, kuin aikuisia, jotka pistävät minut kasvamaan ja kehittymään. Jotta en liian aikuiseksi ja kuivakaksi heittäytyisi, on minimaailma oiva lapsenmielisyyden säilyttäjä. Lapsenmielisyydestä kun on paljon apua elämän koulussa.