Niin se helle vei ja syksyn kiireet naulitsivat. Mineilyä on tullut kyllä tehtyä, mutta tänne asti en ole ehtinyt. Niinpä yritän kuroa aikaa umpeen.

Talvella kerroin Hertan, Kertun ja Gertin tapaamisesta kiisselin äärellä ja miten Hertta tunsi vajoavansa.

Hertta tippui tuolilta täysin yllättäen ja tuoli kolahti maahan. Kerttu parkaisi ja tiputtautui vauhdilla tuoliltaan. Samaan aikaan Gert säntäsi Hertan luo. Kerttu itki ja tuuppi äitiään hädissään.

"Äiti herää! Äiti! Minua pelottaa!"

"Ei hätää Kerttu-kulta. Äiti on vähän väsynyt." Gert tunsi pelon läikkyvän pintansa alla, mutta nyt oli otettava järki käteen, saatava Kerttu rauhoittumaan ja saatava Hertta tokenemaan. Tilanteessa oli jotakin perin tuttua, mutta Gert ei ehtinyt pohtia asiaa sen kummemmin.

Kertun kiisselilautanen oli tippunut tuolille.

Hertta oli kadonnut aikaan, eikä huomannut hälyä ympärillään. Ensimmäinen kuva alkoi tarkentua hänen suljettujen luomiensa pinnalle.

Keltainen talo, ikkunassa hahmo, tuttu hahmo.

Sehän on Kerttu, huomasi Hertta ja kummasteli, mitä näky merkitsisi. Talo oli hänelle vieras. Verhot ikkunassa olivat tosin tutut. Ne rajasivat nykyisenkin kodin keittiön ikkunaa. Hertta tunsi valtavaa, lämmintä onnea. Näyn täytyi merkitä hyvää. Kuva alkoi sumentua ja tilalle alkoi muodostua muuta.

Herttaa puistatti. Kristallipallo. Niin tuttu esine menneestä ja silti... Ei, Hertta ei tahtonut valjastaa voimiaan, mutta mitä tämä nyt merkitsee? Hahmot liikkuivat pallon sisällä, mutta Hertta ei nähnyt kunnolla niitä. Pöytäliinakin löytyy liinavaatekaapista parhaillaan. Silti sisimmässään Hertta tunsi vahvan varmuuden nousevan. Mieli tyyntyi. Hertta koetti ymmärtää näkyään, mutta kuva katosi ja jälleen usvasta muotoutui uusi.

Kaunis hääkakku (Jatan ihanuus). Hertta tunsi sydämessään haikeutta, menetystä. Silti hän koetti tarttua näkyyn, luoda siitä oman tulevaisuutensa. Jos... Voisiko... Kuva alkoi sumentua ja ääniä kuulua.

" Katsopas, Kerttu kulta, äiti lepää nyt sohvalla ja kaikki on hyvin. Oletpa sinä reipas tyttö," Gert jutteli rauhallisesti sylissään uupuneena kuuntelevalle tytölle. Tilanne oli rauhoittunut hyvin. Gert oli kantanut Hertan sohvalle todettuaan, että nalletar hengitti levollisesti ja sydämen syke oli tunnettavissa. Vaikka tilanne oli kamala, Gert tunsi miten Kertun ja hänen suhteensa syveni ja siinä he olivat, kuin perhe konsanaan. Ajatus lämmitti sydäntä, vaikka jokin häiritsi ajatusta.

Hertta kuunteli Gertin rauhoittavaa ääntä, nousi rauhallisesti istumaan ja katseli miten luottavaisesti Kerttu lepäsi Gertin sylissä. Herttaa pelotti, mitä sanoa Gertille. Sukunsa naisten noitageenit jylläsivät Hertassa ja hän oli aina inhonnut sitä osaa itsessään ja salannut sen parhaan kykynsä mukaan. Hän pyrki unohtamaan kaikki näkynsä ja hallita itsensä, ettei näyt saisi valtaa, kuten nyt oli tapahtunut. Hän oli iloinen, että Gert oli paikalla rauhoittamassa Kerttua. Miten monta kertaa Kerttu oli jo lyhyen elämänsä aikana joutunut herättelemään äitiään näkyjen syövereistä. Montako kertaa Gert oli nähnyt menneisyydessä näitä tilanteita? Ajatus pelotti.

" Katso Kerttu! Äiti on hereillä!" Gert huomasi helpottuneena Hertan lempeän haikean katseen ja nosti Kertun äitinsä syliin. He halasivat toisiaan ja Hertta katsoi Gertiä silmiin ja etsi sieltä vastauksia. Hän näki monenlaista, myös hämmennystä.

Tällä kertaa Hertta ei voinut unohtaa näkyjään. Hän tunsi sisimmässään, että muutoksen aika oli käsillä.